Sovittiin taas Annin ja Kimmon kanssa treffit rannalle. Päätimme lähteä bussilla vaikka olemme matkan monesti kävelleetkin, helteellä bussi oli ehdottomasti helpoin ratkaisu. Itsehän en niin rannoista välitä mutta lasten takia sinne on kuitenkin aina mentävä. Mä siis vihaan hiekkaa, mä vihaan sitä märkää hiekkaa joka jää ihoon uikkareiden ja vaatteiden alle ja varpaiden väliin ja joka iloisesti hiertää siellä koko kotimatkan. Eniten kuitenkin vihaan sitä pienijakoista erikoishiekkaa jota löytyy aina pari jyvää uikkareiden alta ja iholta vaikka kuinka kävisi huuhtomassa itseään. Jotenkin lopulta se (voimasana) hiekka varisee meidän lattialle ja jää jalkapohjiin kiinni. Yöllä herään siihen että meidän sänky on täynnä hiekkaa vaikka olen kantanut lapset ja hiipinyt itsekin suoraan ovesta kylpyammeeseen, vienyt pyyhkeet ja uikkarit muovipussissa suoraan pesukoneeseen ja kantanut ne jo rannalla huuhdellut hiekkalelut varovasti parvekkeen taaimmaiseen nurkkaan! Miten se hiekka onkin niin raskasta aina! No, ilokseni voin todeta että nykySini on aivan erityislaatuinen, en ole meinaan maanitellut hiekkaa vielä kertaakaan (paitsi nyt) vaikka aika säntillinen olenkin rannanjälkeisestä hiekanpuhdistusoperaatiosta. Olen jopa nauttinut rannalla olosta, vaikka suurimmaksi osaksi mun biitsielämä on yhtä vahtaamista kahden uimataidottoman kanssa.
No se valituksesta, aletaas ylistään! St. George's Bayn hiekka on tuotu ulkomailta, se on niin ihanan suurikokoista jyvää etten parempaa olisi voinut itse keksiä tuoda. Jos yksikin hiekanjyvä jää salaa pohkeeseen kiinni, sen näkee! Jani vertasi hiekkaa sepeliin. Olen löytänyt lempirantani! Tosin lapset oli hivenen pettyneitä kun eihän siellä pystynyt tekeen hiekkakakkuja, lapiolla kaivamista ja ämpärin täyttämistä hiekalla ei kai sitten lasketa hiekkaleikeiksi. Koska vesi oli jo viilentynyt eikä lapset jaksaneet enää kaivaa, niin päätimme lähteä läheisen Pembroke gardensin leikkikentälle loppupäiväksi.
Ainolla oli läksyt tekemättä ja nälkäkin ilmoitteli pienten kiukkujen kautta tulostaan ja sopivasti alkoi iltakin jo hämärtyä kun lähdimme puistosta. Anni ja Kimmo lapsineen hyppäsivät bussiin kun me jatkoimme kotiin uhmakkaasti kävellen. Luovutimme jo Baystreetin kohdalla kun Aino näki paikallisten tanssikoulujen esiintymislavan. Jäimme hetkeksi seuraamaan napatanssivia pikkutyttöjä kunnes nappasimme yläkerrasta pöydän ja söimme illallisen siinä, samalla tiiviisti tuijottaen lasten ja nuorten tanssiesityksiä. Mietittiin jo bussiin hyppäämistä kun kuulimme että Anni ja Kimmo oli matkustaneet noin 45min bussilla muutaman kilometrin matkaa! Rantatie oli suljettu, mela. Plan B siis ja seisomalauta kiinni rattaisiin, Aino ja Ilmari kyytiin ja reisiä treenaamaan. Matkahan ei tosiaankaan ole pitkä mutta harmillisen huonokuntoista jalkakäytävää ja pitkän ja loivan ylämäen sisältävä se on. Kuljettiin rantatiellä Spinola Bayn ja Balluta Bayn välissä, suljetun osuuden ohi ja siinä oli ollut ilmeisen vakava nokkakolari. Toinen osapuoli oli avobemari jossa oli ollut kyydissä kahden aikuisen lisäksi seitsemänvuotias pieni poika. Lähetin pari toivetta yläkertaan ja ajattelin hiljaa mielessäni miten tämä maltalainen kansa ei vieläkään, niin monen kuolonuhrin jälkeenkään, ymmärrä käyttää edes lapsillaan turvavöitä saati turvaistuimia. Poika on edelleen sairaalassa.
Mutta tuosta maltalaisten välinpitämättömyydestä liikenteessä voisi kirjoittaa melkein kirjan. En ole missään muussa maassa, ikinä, nähnyt näin paljon lapsia seisomassa takapenkillä. Ihan pieniä vauvoja kuljetetaan sylissä! Mutta siitä lisää joskus toisten. Eilen pesin taas kaikki lakanat ja pyyhkeet ja kaikkien päät sillä täishampoolla niinkun ohjeessa luki ja tänään meille tuli siivooja joten lähdettiin Ilmarin kanssa evakkoon Pauliinalle ja Linukselle, minne Anni ja Seeliakin tulivat leikkimään. Päikkäreiden jälkeen lähdimme juhlallisesti mäkkiin kahville ja ranskalaisille koska olin eilen väsymyspäissäni luvannut lapsille sieltä suklaakakkua jos kestävät täikampaamisen ja shampoopesun vielä kerran läpi. Anni ja Kimmo ja lapset tulivat myös ja yhdessä lähdimme sieltä vielä mutkapuistoon, eli Slieman omaan leikkipuistoon iltaleikeille! Pauliina ja Miikokin ehtivät iltahipoille vielä. Olen miettinyt että ollaan kyllä todella onnekkaita kun meidän kanssa tänne samoille huudeille on eksynyt näin upea joukko ihania suomalaisia ihmisiä ja perheitä joista on tullut jo todella tärkeitä ja osa on ehtinyt jo kotoutua takaisin Suomeenkin. Kohta tulee vasta vuosi maltaa ja tuntuu kun oltais tunnettu nää ihmiset aina <3
-Sini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti