Se tunne kun ei oo sanoja mutta tarve kirjottaa.
Se tunne kun antaisit mitä vaan että vois palata ajassa taaksepäin.
Se tunne kun mikään ei tunnu todelta.
Se tunne kun rukoilet vaikket tiedä mihin uskot.
Se tunne kun et osaa päättää ja päätös on tehtävä.
Se tunne kun tiedät että pitää päästää jostain irti saadakseen jotain tilalle.
Se tunne kun oot niin onnellinen että itkettää.
Se tunne kun kaipaat kotiin vaikka olet siellä.
Se tunne kun tajuat että selviät mistä vaan.
Se tunne kun saat ajatuksesta vihdoin kiinni.
Se tunne kun onnistut mutta se ei tunnu miltään.
Se tunne kun väsyttää vaikka oot nukkunut hyvin.
Se tunne kun ei väsytä vaikka kello on sata.
Se tunne kun et jaksa edes hermostua.
Se tunne kun ei pelota mikään.
Se tunne kun sataa vettä ja hymyilyttää.
Se tunne kun pelkäät nukkua yksin.
Se tunne kun tajuat ettei mikään oo enää koskaan ennallaan.
Se tunne kun rakastat niin lujaa että sattuu.
Se tunne kun ahdistaa niin ettet saa henkeä.
Se tunne kun oot niin sekasin ettet jaksais edes ajatella.
Se tunne kun koitat ymmärtää muttet pysty.
Se tunne kun aika kuluu liian nopeesti.
Se tunne kun oot onnellinen kaikesta huolimatta ja se tuntuu pahalta.
Se tunne kun luet saman sivun kirjasta kolmeen kertaan etkä vieläkään sisäistä sitä.
Se tunne kun tiedät ettei sulla oo kaikki hyvin.
Se tunne kun pistät silmät kiinni ja luotat elämään.
Viimeiset pari kuukautta on ollut mulle laidasta laitaan tuntemista. Surua, iloa, epäuskoa, ahdistusta, onnea, vihaa, rakkautta, lämpöä, anteeksiantoa, ihmetystä, raivoa ja kaikkea mahdollista yhtäaikaa ja erikseen. Elämä heittää välillä radaltaan ja pistää kaiken uusiks. Helmikuussa tapahtui meidän sukua järkyttänyt kamala onnettomuus, sen jälkeen on ollut vaikea varmasti jokaisella meistä palata kiinni normaaliin arkeen. Me tultiin Suomeen maaliskuun 10. päivä ja palataan kotiin joskus toukokuun puolella.
Ilmari on rampannut labroissa ja lääkärillä ja meillä on vielä yksi lasten Polin käynti toukokuussa. Lonkissa on joku rakenteellinen virhe joka ilmeisesti aiheuttaa yölliset polvisäryt. Kunhan ei olisi reumaa niin mä oon onnellinen. Aino on päässyt yli englanninkielen kammosta ja puhuu usein englantia huvin vuoksi. Meillä on kaikki hyvin, mutta ollaan tehty uudet suunnitelmat syksylle. Minä ja lapset muutetaan Suomeen elokuussa. Aino aloittaa esikoulun Pispan koulussa ja kaikki muu on vielä auki. Koitetaan tietysti käydä Maltan kotona mahdollisimman usein. <3
Mun maltan muijille paljon terveisiä että tulossa ollaan! <3
-Sini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti